Helsingin Sanomissa (11.11.2016) julkaistu artikkeli adoptioperheen kokemuksista on äärimmäinen esimerkki kriisituen saamisen yleisistä haasteista Suomessa. Silloin, kun lapsen ongelmat ovat moninaisia ja vaikeita, lastensuojelun asiakkuus voi olla ainoa keino saada lapselle ja perheelle heidän tarvitsemaansa tukea.
Artikkeli jätti kuitenkin sen vaikutelman, että adoptioperheillä ei olisi saatavilla mitään tukea. Näin ei suinkaan ole. Adoptiolakimme mukaan adoptioneuvonta (adoption jälkeen) on kaikille adoption osapuolille kuuluvaa maksutonta sosiaalipalvelua.
Neuvonnassa tehdään tuen tarpeen arviointia, jos on epävarma tarvitseeko tukea ja mitä se voisi olla. Kuntien tai Pelastakaa Lasten kunnan puolesta tarjoama adoptioneuvonta on ainoa täysin julkisin varoin ylläpidetty adoptiotuen muoto.
Kansainvälisen adoption palvelunantajat tarjoavat lisäksi lakisääteistä tukea ja ohjausta juurimatkoihin sekä adoptiolapsen lähtömaahan tehtävien tiedusteluihin liittyen. Tämä tuki rahoitetaan adoptionhakijoiden palvelumaksuilla.
Näiden kahden lakisääteisen tukimuodon rinnalla on myös monipuolisia tukipalveluja. Pelastakaa Lapset, joka on mukana toteuttamassa n. 70 % adoptioista Suomessa, tukee myös konsultaatiopalveluilla, terapiapalveluilla sekä adoptionuorten ja -lasten vertaisryhmätoiminnan kautta.
Adoption jälkeistä tukea on kehitetty, mutta kaikille palveluille ei ole löytynyt rahoitusta tai riittävää kysyntää perheiden omakustanteisina palveluina. Lisäksi muut järjestöt ylläpitävät tärkeää adoptiokuraattoritoimintaa, lasten kesäleiritoimintaa sekä vertaistoimintaa. Enemmän tukea kuitenkin tarvittaisiin ja ennen kaikkea ennaltaehkäisevästi perheille säännöllisesti tarjottuna.
Keskeisintä kriisissä olevan adoptioperheen tuen saannin näkökulmasta olisi, että ammattilaisilla sosiaalitoimessa, perheneuvoloissa tai lastensuojelussa olisi riittävää ymmärrystä adoptiolasten erityishaasteista.
Liian usein adoptioperheet kertovat, että tätä osaamista ei ole. Tällöin perhe kokee oikeutetustikin jääneensä kokonaan vaille tukea. Yhteistyötä ja asiakkaiden kuulemista tulisi lisätä kaikissa lastensuojelun ja psykiatrian palveluissa, joita tänä päivänä kuvaa edelleen organisaatio-, ei asiakaskeskeisyys.
Suomessa on korkeatasoista adoptiotutkimusta sekä muutamia työyksiköitä, joissa on kehittynyttä adoptioerikoisosaamista. Tätä tietoa ja kokemusta tulisi hyödyntää sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten koulutuksessa.
Adoptiolasten haasteita ja tuen tarpeita tulisi tarkastella aina sitä taustaa vasten, että adoptiolapset ovat lastensuojelutaustaisia lapsia, kuten kotimaamme lastensuojelun sijaisperhe- tai laitossijoituksessa olevat lapset.
Adoptiolakimme takaa tukea adoptioneuvonnan kautta, mutta ei perheille säännöllisesti tarjottuna. Säännöllinen tuki tavoittaisi tukea tarvitsevat paremmin kuin tarveharkintaisuus tai tuki yksinomaan perheen aloitteesta.
Suomessa valmistellaan parhaillaan mittavaa sosiaali- ja terveyshuollon uudistusta (SOTE) sekä toteutetaan hallituksen kärkihankkeena Lapsi- ja perhepalveluiden toimintaohjelmaa (LAPE). On tärkeää, että adoptiolasten ja heidän perheidensä mahdolliset ongelmat otetaan asianmukaisesti huomioon ehkäiseviä palveluita ja kriisipalveluita suunniteltaessa, sekä SOTE-uudistuksen valmistelussa että hallituksen toimeenpanemassa LAPE-hankkeessa. Adoptiolakiin tarvitaan myös mahdollisesti muutoksia, jotta adoptiolasten ja perheiden tuen tarpeeseen vastaamisen edellytykset maassamme paranisivat.
Irene Pärssinen-Hentula
kansainvälisen adoptiopalvelun päällikkö
Pelastakaa Lapset ry