Adoptio koskettaa suurta joukkoa suomalaisia — etenkin jos lähdemme pohtimaan sitä sukujemme, tuttavien ja vaikka työkavereiden kautta. Useimmat tuntevat ja tietävät joitakin adoptoituja,
adoptiovanhempia tai jopa lapsensa adoptioon antaneita vanhempia. Aihe on nykyään melko avoin kaikkien muiden paitsi lapsensa adoptioon antaneiden syntymävanhempien osalta. Heille päätös ei ole ollut helppo, vaikka syyt lapsesta luopumiseen ovat ymmärrettäviä.
Adoptio herättää paljon tunteita, puolesta ja vastaan. Harvoin kukaan suhtautuu asiaan ihan neutraalisti. Kun aloitimme kotimaisten adoptoitujen tapaamiset Kohtaaminen-hankkeessa 2010, 
saimme näkyville niitä kokemuksia, joissa adoptiota on piiloteltu. Adoptioon oli liittynyt aikoinaan monissa perheissä puhumattomuutta ja jonkin asteista häpeää. Adoptiovanhemmilla se on voinut liittyä biologiseen lapsettomuuden suruun ja lapsella erilaiseen alkuperään tai läheisten asenteisiin. Yritimme edistää avoimuutta kaikkien osalta ja saimme paljon hyviä kohtaamisia aikaan. Biologiset vanhemmat olivat kuitenkin kaikkein eniten piilossa ja osallistuivat vain vähän heille järjestettyyn vertaistukeen, sen sijaan yksilöllistä tukea he mielellään ottivat vastaan.
Adoptiotyö on viime vuosina asiakasmäärien perusteella vähentynyt paljon. Eri tahot näkevät erilaisia syitä tähän. Lastensuojelu on monissa maissa kehittyneempää ja lapsille löytyy perheitä heidän kotimaissaan, mikä onkin aina ensisijaista ja hyvä asia. Toisaalta lastensuojelujärjestelmät eivät monissa maissa ole riittävän kehittyneitä, että adoptioperheeseen sijoittaminen olisi mahdollista, vaan riskinä ovat väärinkäytökset ja jopa lapsikauppa. Muitakin syitä on, kriittisiä ääniä kuuluu eri puolilta ja ne on otettava tarkasteluun. Kotimainen vieraan lapsen adoptio on harvinainen, koska sitä ei Suomessa juurikaan käytetä lastensuojelun perhehoidon vaihtoehtona.
Tulisiko olla huolissaan, loppuuko adoptiotyö? Kyllä se vähenee, mutta kehitettävää riittää! Tammikuussa adoptiolautakunnan järjestämä koulutus ammattilaisille oli erittäin antoisa, toivoa ja kannustusta tuova. Erityisesti mieleen jäivät neljä esitystä, joiden teemoja olen työssäni paljon pohtinut. Erityistarpeisten lasten adoptioita tutkiva Päivi Pietarila toi esiin näkemyksen kuinka Special needs -ohjelmaan lähteneet vanhemmat ovat vahvasti tietoisen ratkaisun tehtyään hyvin valmistautuneita. He eivät koe niinkään lapsen ehkä fyysistä erityisyyttä pulmana, mutta tunnistavat hyvin adoptioerityisyyden. Tämän toivoisi olevan lähtökohta kaikissa adoptioissa!
Neuvonnanantajat pyrkivät tuomaan realismia adoptioerityisyydestä hakijoille, joille se voi olla vieras teema. Monesti se koetaan pelotteluna, mutta uskon, että ne hakijat, jotka voivat tämän erityisyyden hyväksyä, voivat olla rohkeampia hakemaan apua ja uskovat vaikeuksista selviytymiseen. Toinen vaikuttava esitys oli Helsingin kaupungin järjestämästä perhekerhosta, joka tarjoaa kaikkien hyväksi kokemaa vertaistukea ja mielekästä lapsilähtöistä toimintaa adoptioperheille, tätä toivoisi muillekin paikkakunnille. Antoisa oli myös Anja Wikstedtin aina ajankohtainen esitys rasismista, kerrottuna todellisten kokemusten kautta sekä Pia Erikssonin väitöstutkimuksen pohjalta tehty esitys, jossa hän kehotti meitä kysymään ”miltä asiakkuus tuntuu” – tärkeä muistutus kaikille.
Adoptioon liittyy muitakin ilonaiheita. Meneillään on edellä mainittujen lisäksi muitakin tutkimuksia, mm. FinAdon moninaiset tutkimukset jatkuvat ja professori Tarja Pösön johdolla alkaa kotimaisten adoptioiden tutkimus adoptioasenteista. Maaliskuinen aamu alkoi tänään valoisampana kuin pitkään aikaan. Pakkanen piristää ja matkalla töihin voi jo aistia kevättä.
Kaisa Tervonen-Arnkil
Kehittämispäällikkö
Pelastakaa Lapset ry