Kokemuksia lasten osallisuusryhmästä

Kokemuksia lasten osallisuusryhmästä vanhempien Ihmeelliset vuodet -ryhmän rinnalla

Toteutimme yhdessä Espoon kaupungin perhesosiaalityön kanssa lasten “osallisuusryhmän” vanhempien Ihmeelliset vuodet -ryhmän rinnalla.  Nimesimme ryhmän lasten seikkailuryhmäksi. Tarve ryhmälle nousi siitä, että ammattilaiset olivat tunnistaneet, että Ihmeelliset vuodet -ryhmässä käyvien vanhempien lapsilla on tilanteita, joissa lapset tulevat ulkopuolisen taholta negatiivisesti leimatuiksi. Toinen tunnistettu haaste oli se, että lapsiperheiden palveluissa perheiden tilanteesta kysytään pääsääntöisesti ensisijaisesti vanhemmilta. Näiden pohjalta ryhmän tavoitteiksi muodostuivat:

1. Lapset saavat loistaa eli lasten myönteinen tunnistaminen.
2. Kokeilla keinoja tavoittaa lasten kokemuksia omasta arjestaan. 

SEIKKAILEMALLA OSALLISUUTEEN ELI MITÄ RYHMÄSSÄ TEHTIIN

Ryhmä kokoontui yhteensä neljä kertaa ja siinä oli yhteensä kuusi 7-10 –vuotiasta lasta ja neljä ohjaajaa. Kolmella ensimmäisellä kerralla mukana olivat lapset ja ohjaajat. Viimeiselle kerralle lapset saivat kutsua mukaan itselleen tärkeitä ihmisiä.  Ryhmä toteutettiin viikon välein ja yksi tapaamiskerta oli 2,5 tuntia.

Lapsinäkökulmaisuus ryhmän suunnittelussa ja toteutuksessa

Lapset kutsuttiin mukaan ryhmään kirjeillä, jossa oli omat osionsa lapsille ja vanhemmille.   Kirjeissä kuvasimme ryhmän tavoitteita ja tekemisiä sekä periaatteita. Lasten kirjeissä niitä oli kuvattu myös kuvin. Ryhmän toteutusta suunnitellessamme teimme lapsille kuvitetun sähköisen kyselyn, jossa kysyimme heidän ajatuksiaan ryhmästä:

1. Miltä ryhmään tuleminen tuntuu?
2. Mitkä ovat sinulle mieleistä tekemistä?
3. Mistä välipaloista tykkäät/et tykkää?
4. Jos saisit suunnitella unelmiesi seikkailun, millainen se olisi?

Ryhmäkertojen sisältöjä aloimme suunnitella lasten vastausten perusteella.  Pyrimme luomaan ryhmän toteutukseen luottamusta ja turvallisuuden tunnetta tukevat raamit. Suunnittelimme jokaiselle ryhmäkerralle erilaisen seikkailuteeman (Halloween, metsä, leikkipuisto ja pikkujoulut) ja jaoimme tekemistä erilaisiin toimintapisteisiin. Tekemistä ja teemoja nostimme lapsille tehdystä kyselystä. Toimintapisteet oli nimetty päivän teeman ja kunkin pisteen tekemisen mukaisesti, esimerkiksi Halloween-kerralla pisteet olivat “maalausmesta”, “kuvakammio” tai “peliluola”. Näistä rakenteista ja suunnittelemastamme tekemisestä joustimme kuitenkin lasten tarpeiden mukaan. Heittäydyimme myös mukaan lasten spontaaneihin ehdotuksiin ja aloitteisiin ryhmätapaamisten aikana. Lisäksi suunnittelimme yhdessä lasten kanssa tulevia tapaamiskertoja.

Ryhmäkerta alkoi aina välipalalla ja samalla tutustuimme ryhmäkerran ohjelmaan.  Ryhmäkertojen ohjelma oli kuvitettu ja tutkailimme kuvia yhdessä lasten kanssa. Näin lapset pystyivät valmistautumaan siihen, mitä oli tulossa sekä kommentoimaan ryhmäkerran sisältöä ja vaikuttamaan siihen. Jokaisen ryhmäkerran alussa myös kertasimme, miksi olemme täällä.

Kiinnitimme erityistä huomiota tapaamme ilmaista lapsille ryhmän tavoitteet eli sen, miksi olemme täällä:

1. Tavoitteesta eli lasten myönteisestä tunnistamisesta kerroimme lapsille, että haluamme nähdä teidät jokaisen omanlaisenaan timanttina. Keskustelimme lasten kanssa siitä, mitä se mahtaa tarkoittaa. “Äiti on sanonut, että jokainen meistä on arvokas”, vastasi eräs lapsista.
2. Lasten arjen kokemusten tavoittamisesta kerroimme lapsille, että me aikuiset haluaisimme oppia teiltä kuuntelemalla ja yhdessä tekemällä.

Lapset sopivat ensimmäisellä kerralla myös ryhmän säännöistä, joita täydennettiin muilla kerroilla lasten aloitteesta.

Jokaisen ryhmäkerran päätteeksi istuimme alas yhdessä, jolloin lapset saivat kiitoksen osallistumisesta sekä mahdollisuuden antaa palautetta.

Keinoja ja periaatteita lasten myönteiseen tunnistamiseen ja arjen kokemusten tavoittamiseen

Pyrimme tutustumaan lapsiin ennakkoluulottomasti ja avoimesti lähtien liikkeelle siitä, mitä lapsi halusi meille kertoa. Tekeminen oli vapaaehtoista ja muokkasimme tehtäviä sen mukaan, mikä kustakin lapsesta tuntui hyvälle. Korostimme, että mihinkään tehtävään ei ole oikeita vastauksia vaan kaikki ovat yhtä hyviä. Kuuntelimme lasten aloitteita ja heittäydyimme esimerkiksi leikkiin ja pelaamiseen mukaan. Joskus vetäydyimme syrjemmälle, kun huomasimme, että parempi seura ja tuki löytyikin vertaisesta. Jos leikki äityi villiksi, puutuimme tekoon emmekä arvottaneet itse lasta.  Tutustumisen ja arjen kokemusten tavoittamisen tukena kokeilimme seuraavia välineitä:

Tällainen minä olen –kuva

Minun arkeni

Valokuvaaminen ja kuvakollaasi valokuvista

Vahvuusrasia

Käytetyistä välineistä voit lukea lisää täältä ja täältä »

Välineiden ja tehtävien käyttö lasten kanssa oli mielekästä ja mukavaa, vaikka se ei ollutkaan itse tarkoitus lapsiin tutustumisessa.

Ryhmän viimeisellä kerralla oli mukana lasten sisaruksia, vanhempia ja läheisiä. Lapset saivat itse päättää, ketä halusivat kutsua. Lasten ja heille tärkeiden ihmisten mukanaolo antoi mahdollisuuden kiireettömään yhdessäoloon pikkujoulutarjoilujen ja yhteisen puuhailun merkeissä. Lapset saivat myös kertoa ja näyttää, mitä ryhmässä oli tehty. Ryhmästä tutut kyltit “Peliluola”, “Apinan askartelu”, “Eväsnurkka” ja “Voimahuone” olivat käytössä huoneiden ovissa. Voimahuoneessa jokaisen lapsi sai vuorotellen kertoa omista tuotoksistaan läheisilleen sen, mitä halusi. Samalla jaoimme lapselle myös timanttitodistukset. Timanttitodistukseen me ohjaajat olimme kirjoittaneet lapsesta tekemiämme havaintoja myönteisen tunnistamisen viitekehyksessä. Läheisten mukana olo osoittautui tärkeäksi niin lapselle kuin läheisille. Lapsi tuli näin nähdyksi myös läheisilleen sellaisena kuin hän tässä ryhmässä halusi itsensä nähdä.

Palautetta ja toiminnan arviointia lasten ja vanhempien kanssa

Palautetta keräsimme Minun mielestäni -kuvilla (linkki kuviin) jokaisen ryhmäkerran päätteeksi. Lasten palautteissa tuli esiin, että jokaiselle oli löytynyt joku tehtävä, mistä piti erityisesti (“relaaminen valokuvassa oli kivaa”). Myös lasten toiveiden ja aloitteiden huomioiminen oli tuntunut hyvältä (“ne pullat tuli, kun toivottiin”).  Meitä ilahdutti erityisesti, että olimme lasten mielestä onnistuneet myönteisen tunnistamisen ilmapiirin luomisessa (“Minua kunnioitettiin ja minulla oli turvallinen olo. Se syntyi siitä, että sain olla oma itseni.”). Myös timanttipuhe levisi: “me ollaan timantteja”. Lapsi myös kuvasi omaa perhettään piirroksessaan: “Äiti, isi ja veli ovat kaikista tärkeimmät asiat mitä mulla on. Ne tukee, pelaa, leikkii ja joskus riitelee. Ne ovat minun timantteja.”

Harmitusta aiheuttivat esimerkiksi joku kesken loppunut leikki, meteli tai se, ettei ryhmässä ollut yhtä paljon tyttöjä ja poikia. Useampi lapsi toivoi ryhmän jatkumista. Lisäksi toiveet liittyivät ryhmäkertojen sisältöihin, kuten tiettyihin tekemisiin tai tarjoiluihin.

Lasten vanhemmilta kysyimme palautetta yhteisellä ryhmäkerralla. Lisäksi teimme heille ryhmän jälkeen sähköisen kyselyn. Vanhemmat kiittelivät ryhmän lapsinäkökulmaisuudesta ja lasten erityisestä huomioinnista kaikissa ryhmän kohdissa. Myös vanhemmat toivoivat jatkoa ryhmälle ja vastaavalle toiminnalle. Timanttiajatus näkyi myös vanhempien palautteissa: “Seikkailuryhmä antoi minulle näkökulman lapsista timantteina. Se helposti unohtuu arjessa.”

MITÄ OPIMME SEIKKAILEMALLA YHDESSÄ LASTEN KANSSA

• On tärkeää, että ryhmässäkin jokaiselle lapsella on mahdollisuus kiireettömään kohtaamisen aikuisen kanssa. Siksi tällä kertaa neljän aikuisen ja kuuden lapsen kokoinen ryhmä oli sopiva.

• Lapset halusivat leikkiä. Erilaiset leikit ja pelaaminen nousivat esiin lasten toiveissa ja palautteissa. Leikki ja leikillisyys ovat luontevia tapoja toimia lasten kanssa. Välillä tarvitaan myös tilaa ”urpoiluun” ja hassutteluun. Myös nauru, ääni ja liike kuuluvat lasten tapaan toimia.

• Lapsilla on paljon ideoita ja tietoa. Oli tärkeää pysähtyä kuuntelemaan heitä ja antaa heidän toimia. Sosialisaation kääntäminen nurinpäin eli aikuiset oppivat lapsilta ei ollut aina helppoa paitsi aikuiselle myöskään lapselle. Lapset uskoivat käytännössä vasta kolmannella ryhmäkerralla, että me aidosti haluaisimme oppia heiltä, miten aikuiset voisivat paremmin kuunnella lapsia. Heillä oli hyvin vahva ajatus siitä, että lapsi ei voi opettaa aikuista. Tärkeää oli siis aidosti arvostaa lasta ja hänen tuottamaa tietoaan ja osoittaa se myös teoillaan, katseillaan, sanomisillaan. Tärkeää oli osoittaa lapsille, että aikuiset kuuntelevat heitä arvottamatta. 

• Tiedon antaminen lapsille siitä, mitä ryhmässä tapahtui osoittautui tärkeäksi lasten kokeman osallisuuden kannalta. Kun he saivat tietoa, he pystyivät vaikuttamaan ryhmän sisältöön ja valmistautumaan siihen, mitä on tulossa. Lapsille oli tärkeää, että pienetkin toiveet oli kuultu, kuten toiveet croissanteista seuraavalle kerralle.

• Vapaammille hetkille kuten evästelylle kannattaa antaa tilaa. Aikuisella on vastuu luoda turvalliset puitteet, mutta samalla on hyvä uskaltaa tarttua lasten aloitteisiin ja heittäytyä. Evästely oli kiva, yhteinen, tärkeä ja yhteisöllisyyttä tuova hetki. Oli aikaa vapaasti jutella ja kuunnella. Näistä vapaista jutusteluista oppi paljon lapsista.

• Erilaisilla tekemisellä korostui, kuinka erilaisia jokainen yksilö on. Jokaisella lapselle on oma tapansa toimia ja toiset tarvitsevat enemmän aikaa. Mutta erilaiset toiminnot ja useampi tapaamiskerta auttoivat tutustumaan jokaiseen lapseen. Samoin tärkeää oli osallistumisen vapaaehtoisuus, ketään ei pakotettu tekemään itselle epämieluisalta tuntuvaa tehtävää vaan mietittiin jokin toinen lähestymistapa. Keinoja lasten arjen tavoittamiseen siis löytyi. Välineet eivät kuitenkaan olleet se tärkein juttu. Tärkeintä oli aikuisen aito halu kuulla lasta, lasten aloitteisiin ja kerrontaan tarttuminen sekä lapsen tiedon arvostaminen. 

• Lasten keskinäinen yhteisöllisyys vahvistaa osallisuuden kokemusta eli tunnetta siitä, että kuuluu joukkoon. Joskus huomasimme, että aikuisen tukea parempi oli kaverin tuki, jotta uskaltaa lähteä mukaan ja tuoda itseään esiin. Lapset myös opettivat toisiaan esimerkiksi piirtämään kolmiulotteisia asioita. Lasten väliselle yhteistyölle oli hyvä antaa tilaa. Lapset olivat myös taitavia tunnistamaan toisensa myönteisesti.

• Lasten ja heidän läheistensä kohtaaminen ryhmän viimeisellä kerralla oli monen mielestä “ryhmän paras kerta”. Oli silmin nähtävää, kuinka mukavaa oli viettää yhteistä aikaa ja kuinka tärkeää lapsille oli kertoa omista ajatuksistaan omien piirrostensa ja muiden tuotosten avulla. Vanhemmat osoittivat vilpitöntä kiinnostusta lapsen kertomaan. Osoittautui, että tavoitettaessa lapsen ja perheen arjen kokemuksia on tärkeää, että he pääsevät sekä yksilöllisesti mutta myös yhdessä vaihtamaan ajatuksia omasta arjestaan. 

MITEN VIEMME OPPIMAAMME ETEENPÄIN?

Lasten osallisuusryhmän opeista viedään viestiä Espoon perhesosiaalityön henkilöstölle esimerkiksi koulutusten ja työpajojen kautta. Lasten ryhmän jatkoa Ihmeelliset vuodet -ryhmän tai muun vanhemmuusryhmän rinnalla mietitään vahvasti. Lisäksi lasten näkökulmia kootaan videon tai pienen kirjasen muotoon.

Tämä teksti on tuotettu yhdessä lasten osallisuusryhmässä mukana olleen Espoon kaupungin perhesosiaalityön väen ja Arjesta voimaa –hankkeen Katja Mettisen kesken.