Kokemuksiani digitaalisen sosiaalityön kehittämisestä

Kun vuonna 2018 käynnistin digitaalisen sosiaalityön hankkeen, oli oma ymmärrykseni digitaalisen sosiaalityön sisällöstä vasta iduillaan. Kokemus digitaalisuudesta rajoittui lähinnä asiakastietojärjestelmän käyttöön. Olin kuitenkin omaksunut Camilla Granholmin (2016) väitöskirjassaan lanseeraaman sulautuvan sosiaalityön käsitteen, jonka mukaan työn tulisi olla kasvokkaisen ja virtuaalisen työn yhdistelmää. Siten, vaikka sosiaalityön palveluja kehitettäisiin myös digitaalisiksi, säilyisi kasvokkain tehtävän työn arvo ja käytännöt. Ymmärsin, että sulautuva sosiaalityö myös haastaisi tarkastelemaan uudelleen asiakkaiden osallisuutta sekä sosiaalityön avoimuutta. Koska osallisuus on ollut koko kehittämisurani yksi kantava periaate, oli kiinnostavaa lähteä tutkimaan, mitä digitaalisen sosiaalityön kehittäminen toisi osallisuusajatteluuni.

Kollega kysyi kehittämisen alussa hyväntahtoisesti, että millä kompetenssilla tätä kehittämistä teemme. Vastasin silloin, että lähinnä innolla oppia ja tutustua uuteen. Oppimisen matka tämä kehittäminen mitä suurimmassa määrin onkin ollut. Onni on ollut saada oppaiksi taitavat työntekijät, joiden kokonaisvaltainen ajattelu ja asiakaslähtöinen toimintatapa sopivat hyvin yhteen omien periaatteideni kanssa.

Kollega kysyi kehittämisen alussa hyväntahtoisesti, että millä kompetenssilla tätä kehittämistä teemme.

Kehittämisen matkalta tunnistan kohtia, joissa lamppu on syttynyt myös omassa päässä. Ensimmäinen kohta oli kokoava jäsennys siitä, mitä digitaalinen sosiaalityö voi olla: viestintää sosiaalityöstä ja palveluista, digitaalisia palveluja, tiedonhallintaa sekä ammattilaisten kouluttamista (lue tarkemmin Soini & Kovanen 2018).

Toinen oivalluksen kohta oli asiakkaan palvelupolku ja siihen asetetut olemassa olevat palvelut ja aukkopaikkojen paikantaminen. Vaikka lähtökohtani kehittämisessä on ollut asiakkaiden osallisuus, auttoi palvelupolku vielä lisää kääntämään ajatusta organisaatiosta palvelun käyttäjiin.

Palvelupolku on ollut pohja, johon rakensimme isoa kuvaa siitä, mitä sosiaalityön digitalisaatio voi olla niin, että se parhaiten palvelee asiakkaita eli niitä ihmisiä jotka palveluja käyttävät ja tarvitsevat. Tämä kartta – digivisio – on nyt kaikkien hyödynnettävissä hankkeen tuotoksena. Toivon todella, että se palvelee monia tahoja kokonaisvaltaisen ja asiakaslähtöisen suunnitelman luomisessa digitaalisille palveluille. Itselleni visio on ollut kolmas oivalluksen kohta.

Kokeilujen epäonnistumista ei tule pelätä, vaan hyödyntää niitä oppimisen alustana.

Neljänneksi ja koko kehittämisen kantavaksi oppimiskokemukseksi nostan rohkeat kokeilut ja niissä onnistumiset sekä epäonnistumiset. Kokeileminen on näkemykseni mukaan paras tapa tutustua ja lisätä ymmärrystä siitä, mikä käytännössä toimii ja mikä ei toimi, sekä mitä digitaalinen työ sosiaalityön osana voi olla. Kokeilujen epäonnistumista ei tule pelätä, vaan hyödyntää niitä oppimisen alustana.

Kolmen vuoden kehittämisen ja sen myötä kehittämisen johtamisen näkökulmasta nostan esiin neljä omasta mielestäni keskeistä haastetta digitaalisen sosiaalityön jatkokehittämisessä. Ajattelen että näiden sudenkuoppien tiedostaminen voi jo sinällään olla ratkaisu niiden ylittämiseen.

1. Digitaalinen sosiaalityö tuo mukanaan lisää monitoimijuutta ja laventaa sosiaalialan työntekijöiden roolia. Esimerkiksi viestintä on asia, jota ei helposti miellä kuuluvaksi sosiaalialan työhön, eivätkä viestinnän ammattilaiset välttämättä ole ykkösenä mielessä yhteistyökumppanina. Yhteistyö viestinnän ja IT:n ammattilaisten kanssa on kuitenkin välttämätöntä.

2. Kehittämisen tulisi olla asiakaslähtöistä ja asiakkaan käyttökokemukseen perustuvaa ja mielellään niin, että on ymmärrystä jo olemassa olevien palvelujen kokonaisuudesta – innostuksen puuskassa tehty kehittäminen voi luoda vielä uuden villin viidakon, jossa asiakas eksyy lukuisten sovellusten ja chattien viidakkoon. Tiedämme jo nyt, että palvelujärjestelmä on palvelujen käyttäjille monimutkainen ja epäselvä.

3. Toive ”yhdestä, testatusta ja hyväksi havaitusta” alustasta voi olla mahdoton toteuttaa. Tarvitsemme ymmärrystä siitä, että työ on koko ajan muutoksessa ja organisaatioissa täytyy olla osaamista myös eri alustojen vertailuun sekä intressejä kehittämisyhteistyöhön palvelun tuottajien kanssa.

4. Digitaalisuus on osa ihmisten arkipäivää ja digitaaliset ympäristöt osa arkiyhteisöjä. Niitä on mahdotonta ohittaa toimintaympäristöinä, joissa myös palvelujen tulisi toimia ja ammattilaisten olla läsnä. Sulautuvan sosiaalityön ja asiakkaan palvelupolun näkökulmasta digitaaliset välineet voivat monipuolistaa ja myös helpottaa avun saamista. Kokonaiskuvan luominen on kuitenkin välttämätöntä ja apuvälineeksi voi ottaa vaikkapa luomamme digivision!

Hanna Tulensalo

Kehittämispäällikkö, Pelastakaa Lapset ry

Mainitut teokset:

Camilla Granholm (2016) Social work in digital transfer – blending services for the next generation. FSKC, Helsinki.

Sonja Soini ja Tarja Kovanen (2018) Vuorovaikutuksen monet mahdollisuudet verkossa. Teoksessa Päivi Petrelius & Pia Eriksson (toim.) Uudistuva lastensuojelu: kohti asiakkaiden ja ammattilaisten yhteistoimintaa. THL 2018, s. 162-168.